Vaatimuksina terveys ja tyylikkyys

Meni vuosia kennelnimen myöntämisestä, ennen kuin pääsin vihdoin ottamaan kasvatustyön ensimmäiset askeleet. Vuonna 2008 syntynyttä ensimmäistä pentuettani edelsi useita pettymyksiä, kun Unkarista tuomani narttu ei tullut millään kantavaksi. Opin noina hetkinä valtavasti siitä, että eläinten kanssa toimiessa mitään ei voi pitää itsestään selvänä. Yllätyksellisyys onkin tämän harrastuksen suola. Vihdoin alkuvuodesta 2008 ensimmäiset rytmisetterit näkivät päivänvalon. Emänä pentueessa oli ruotsintuontinarttuni Tessa ja isänä upea ruotsalaisherrasmies Chippen (SW-08, KBHV-07 Dont-Blame-Me). Näistä pennuista sijoitukseen lähtivät Boo ja Lyyli, joiden kehitystä saan seurata hymy huulilla. Talvelle 2009-2010 on suunnitteilla kauan odottamani pentue, kun laumaamme toisiaan varten liittyneet Balou ja Tessa saavat toisensa. Tämän pentueen sukutaulusta löytyy monta suosikkisetteriäni länsinaapurista, kuten Dark Auburn’s En Kiwi i Dublin, Dark Auburn’s Michigan, Gaerlic Boogie Woogie at Dubliner ja Dubliner Tiger Woods.

Näin tuoreena kasvattajana on vielä vaikea arvioida työn tuloksia. A-pentue yllätti minut tasaisella laadullaan. Pentueessa on monta koiraa, jotka edustavat juuri sitä tyyppiä, jota kasvateistani haen. Erityisen iloinen olen siitä, että Lyyli oli Vuoden Pentu 2008 –kisassa paras narttupentu. Kasvattien varttuessa toivon hahmottuvan myös kuvan niiden terveydestä ja rakenteen toimivuudesta. Suurin tavoitteeni on kasvattaa settereitä, jotka löytävät liikkumisen ilon maastossa kuin maastossa, ja joiden kanssa voi harrastaa rajattomasti. Myös rakenteelliset ominaisuudet ja tyylikkyys kiilaavat vaatimuslistan kärjille. Pyrin tietysti löytämään nartuilleni sulhot, jotka ennen kaikkea tasapainottavat morsiantensa rakenteellisia puutteita. Jalostukseen haluan terveitä, rakenteeltaan tasapainoisia ja linjakkaita, selkeän sukupuolileiman omaavia koiria, joilla on lempeä ja rodunomainen luonne. Tavoitteena olisi myös tuoda Suomeen uutta geenipohjaa.

Irlanninsetteri tarjoaa sopivasti haasteita

Olen kasvanut kiinni punaiseen irlanninsetteriin jo lapsena, enkä osaisi kuvitella harrastavani muuta rotua. Irlanninsetterihän on rotuna täydellinen: äärimmäisen kaunis, sporttinen, linjakas, älykäs ja haastava. Setterin kanssa mitään ei saa ilmaiseksi, siksi yhteistyön ja luottamuksen saavuttaminen koiran kanssa onkin hyvin palkitsevaa. Irlanninsetteri on huumorintajuisen ihmisen rotu. Etenkin nuoren punaturkin toilailut saattavat järkyttää herkkähermoisimpia. Kasvattieni omistajia valitessani yritänkin tunnustella, onko pennunkyselijä todella tietoinen irlanninsetterin energisestä ja haastavasta luonteesta. Joskin en koskaan unohda mainita, että yhteistyö setterin kanssa on niin palkitsevaa, että vaikeimmatkin hetket unohtuvat usein silmänräpäyksessä.

Koiriemme kanssa harrastamme paitsi ahkeraa näyttelyissä ravaamista, myös ennen kaikkea lenkkeilyä ja luonnossa liikkumista. Onneksi luontoa löytyy vielä pääkaupunkiseudulta ja tarvittaessa lähikunnissa pääsee samoilemaan . Olemmepa juosseet ahkerasti myös agility-halleilla ja pistäytyneet toko-koulutuksissa. Olen yrittänyt yhdistää koiriin myös toisen harrastukseni, valokuvauksen. Antoisinta on nähdä koiriensa juoksevan peltoaukealla laumana, turkit punaisina hehkuen. Vielä hienompaa on tallentaa tuo näky kameran muistikortille.

Tietotaito on jaettavissa

Rodun kehitys, linjaerot ja rodun tulevaisuus ovat aiheita, joista jaksan puhua vaikka aamun pikkutunneille asti. Mielestäni rotu on muuttunut jonkin verran näiden 20 vuoden aikana niin näyttö- kuin käyttöpuolellakin, mutta pääasiassa hyvään suuntaan. Käyttö- ja näyttöpuolen erkaneminen toisistaan on surullista, mutta kelkka ei näytä olevan enää käännettävissä. Tällä hetkellä kaipaisin ennen kaikkea avoimuutta eri linjojen edustajien väliseen keskusteluun, jotta voisimme saada toisiltamme eväitä rotumme jalostukseen ja harrastamiseen. Saattaa olla, että tämä vaatii sukupolvenvaihdoksen kiistakapulan molemmissa päissä. Linjoja ei ehkä voida yhdistää, mutta tietotaito ja kokemukset ovat jaettavissa. Näyttelypuolen irlanninsetterit ovat parantuneet vuosien varrella Suomessa merkittävästi. Näinä päivinä kehissä näkee ilahduttavan paljon aidosti erinomaisen laatuarvosanan ansaitsevia, hienoja koiria. Haasteita on silti tietysti vielä paljon suomalaisten irlanninsettereiden rakenteessa. Itse kaipaisin parempia etuosia, ennen kaikkea olkavarsia ja eturintoja. Myös liikkeissä olisi toivomisen varaa.

Terveyspuolella pahimpia vitsauksia ovat allergioiden monimuotoistuminen sekä monet sairaudet, joita on vaikea sulkea pois jalostuksesta tutkimuskeinojen puuttuessa, kuten kilpirauhasen vaajatoiminta vain yhden mainitakseni. Epilepsiaan olisi myös kiinnitettävä erityistä huomiota. Pahin uhka rodulle ei välttämättä kuitenkaan ole yksittäinen sairaus, vaan sairauksista vaikeneminen. Ongelmatonta sukua ei ole olemassakaan, ja jokaisella kasvattajalla on varmasti omat vitsauksensa, joten kaipaisin lisää avointa keskustelua terveysasioista. Kannustaisin myös kaikkia koiranomistajia vähintäänkin kuvauttamaan lemmikkinsä lonkat, jotta saisimme lisää tietoa rodun terveystilanteesta.

Yhdistykseltä toivon jatkossakin ahkeraa paikallistoimintaa, sillä minulle yhdistyksen kautta tapaamani ihmiset ovat olleet vuosien varrella valtava tietolähde ja vertaistuki. Yhteisen tekemisen määrä on kiinni jäsenten omasta aktiivisuudesta. Kannustaisin kaikkia siis mukaan yhdistyksen aluetoimintaan. Nähdään lenkeillä ja muissa tapahtumissa!